This is Africa! Lausahdus sopii täällä tilanteeseen kuin tilanteeseen ja paikalliset
käyttää sitä ahkerasti. Bussi meni jo puolitoista tuntia etuajassa… this is
Africa! Ravintola aukeaa kello kymmeneltä vaikka ovessa lukee yhdeksän ja
kaikki työntekijät ovat paikalla… this is Africa! Kirkossa kaikki tanssii,
taputtaa rytmiä käsin tai rummuilla sekä laulaa kovaan ääneen… this is Africa! Lausahdukseen
kuuluu myös olennaisesti joko olkapäiden kohautus, käsien levitys tai suuri
hymy tilanteeseen riippumalla tavalla.
Messussa
Eka viikko Kukessa on mennyt vauhdilla… Mutta eka takaisin
viikonloppuun. Osallistuttiin sunnuntaina Maunin Evankelisluterilaisen kirkon
messuun. Tunnelma oli mieletön! Tiiätte ne jenkkileffat, jossa kuoro laulaa ja
pastori joraa alttarilla?! no sellasta se oikeastaan oli, tosin ilman kuoroa
samanvärisissä asuissa mutta tämä mahtava kuoro muodostu kaikista
seurakuntalaisista. Messu oli twanaksi ja englanniksi vaihdellen, saarna
tulkattiin englanniksi. Sujuvasti laulettiin Helenan kanssa virret myös
tswanaksi :) Messun jälkeen lähdettiin kirkosta ulos laulaen ja taputtaen.
Täällä on tapana, että messun jälkeen seurakuntalainen kättelee pastorin ja jää
seisomaan siihen viereen. Kun seuraava tulee ulos kirkosta, kättelee hän
pastorin ja seurakuntalaisen ja tämä jatkuu siten, että lopuksi kaikki on
kätelly kaikki. Onneksi osaan jo tervehtiä sujuvasti tswanaksi ja muistan pitää
vasemman käden oikean käden kyynärvarren kohdalla ja osaan vielä kaiken
maailman erilaiset kättelykuviot (niitä on ainakin viisi ja ne on moni osasia!).
Bussilla Maunista Kukeen
Tervehtiminen
Botswanassa muutenkin tervehtiminen ja kättely on tärkeitä. Ensiksi
tervehditään ja kätellään (riippuu usein henkilön iästä millä kuviolla
kätellään) sen jälkeen vaihdetaan vielä ”kuulumiset” (How are you? I’m fine and
you? I’m fine. That’s good. Good). Tämä on tärkeä osa tervehtimistä (myös
tuntemattomien kanssa) ja usein pidetään vielä tässäkin kohtaa kädestä kiinni.
Esimerkiksi bussissa kauempana istuvan henkilön kanssa voi kyseisen
tervehtimiskuvion suorittaa vain liikuttamalla huulia. Tärkeää ei ole, että
kuulee toista vaan että tervehtii ja sanoo koko litanian. Eli suomalainen moi!
ei ihan riitä.
Rutiinit
Takaisin Kukeen ja ekaan viikkoon. Tosi nopeasti on muodostunut jo
rutiineja. Mun rutiini liittyy (ylläriylläri) aamukahviin. Aamulla kun nousen
ylös (herään ekan kerran kuudelta kun aurinko nousee, seuraavan kerran seitsemältä
kun lapset menee kouluun…näistä lapsista lähtee k-o-v-a meteli.) kahdeksan
aikoihin, laitan pannukahvit tulelle ja teen aamutoimet (sisältää aurinkorasvan
laitoin, joka on täällä ihan pakollista!). Sitten siirryn ulos meijän ulko-oven
rappusille kirjan ja kahvikupin kanssa. Ah, ihana hetki!
Tosin tämä hetki keskeytyy usein kun lapset huutelevat moikat
luokkahuoneen ikkunoista ja kaikille ohikulkijoille moikkataan, joko koko
rimpsu tai pelkkä käden heilutus jos on kauempana ettei voi huutaa. Mutta sekin
taitaa olla osa hetken viehätystä.
Aamuisen kahvihetken maisemat jos katse ei ole kirjassa
the moment
Aamupäivät kuluu nopeasti kerhon suunnittelussa tai arkiaskareissa,
joihin kuluu täällä huomattavasti enemmän aikaa.. Usein iltaisin tiskaaminen ei
houkuta, joten se jää seuraavaan päivään. Jos vettä tulee, niin
vesikanistereiden täyttö on tehtävä, suihkusta tulee parhaiten vettä päivällä,
joten se on kiva hyödyntää (jos vettä ei tule niin noin 8 litralla saa
peseydyttyä hyvin ja tukankin), ruoanlaitto, päikkärit, mitä näitä nyt
onkaan... Tai jos täytyy selvittää joku asia, niin siihenkin kuluu aikaa (’cos
this is africa!). Eka vaihdetaan tervehdykset ja sen jälkeen oikeat kuulumiset,
jutellaan säästä ja edellisillan kylätapahtumat ja sitten jossain vaiheessa
päästään selvitettävään asiaan. Ihanan rauhallista.
Pyykkämässä meidän "sisäpihalla"/pesutiloissa
Pyykit kuivuu hetkessä!
Hobby clubs
Kerhot on lähtyny kivasti ja vauhdikkaasti käyntiin. Lapset ovat
tositositosi innoissaan erilaisista peleistä ja leikeistä. Toteutetaan samaa
aikataulua kun edelliset harkkarit ja jokaisella luokalla on viikossa kaksi
omaa kerhoa, sportclub ja artclub. Ja maanantaisin yleistä hengailua ja
pelailua. Ikäero on huima lasten välillä, ekaluokkalaiset on niiin pieniä ja
seiskaluokkalaiset niiin murrosikäsiä. Haastetta siis riittää. Upeeta on se miten
riemulla lapset lähtee mukaan leikkeihin. Ollaan aina suunniteltu kerhokerrat
ja suunniteltu extrajuttu jos jää aika tms. Noh, usein se menee tilanteessa
soveltamiseksi kuitenkin joltain osalta.. mutta hyvin sujuu ja on kivaa. Nyt
vaan toivon, että saadaan kaiuttimet kuntoon niin päästäisiin tanssimaan
vanhempien tyttöjen kanssa (lue: saadaan houkuteltua kerhoon).
Lapset tulisivat myös mielellään hengamaan meidän oven eteen koulun loppumisen jälkeen
(botswanalaisessa kulttuurissa vieraita ei kutsua sisälle taloon/majaan vaan
istuskellaan ulkopuolella) mutta sille on pitänyt tehdä loppu. Kyseessä ei siis
ole normaalisti muutama lapsi vaan noin parikymmentä. Lapsia on koulussa 460
lasta. Viime vuodesta määrä on lisääntynyt sadalla ja koulua ei lopettanut
kesken niin moni kuin aikasemmin! jei!
Lapset meijän portailla
Suunnittelua
Arkea
Iltaisin aika kuluu kun käydään kylällä kävelyllä ja juttelemassa
kyläisten kanssa. Kaikki tietää mitä kylällä tapahtuu. Esimerkiksi yhden majan
pihalla oli käärme ja kaikki lähinaapurit olivat auttamassa käärmeen
tappamisessa lisäksi kourallinen katsojia mukaan lukien me. Ollaan myös oltu
muutamia kertoja mukana naisten Netball treeneissä. Netball on presidentin ja
valtion tukema laji, jolla yritetään vähentää nuorten lorvimasta ja juomasta
sekä kannustaa urheiluun. Joukkueen tytöt vaikuttaa tosi mukavilta! Kylällä ja
koulussa kaikki tiesi, että oltiin oltu pelaamassa, koska sana kulkee.. Täällä kylällä ei kuulemma tapahdu kauheasti,
ainakin niin yksi uusista ystävistä valitteli meille.
Kylän yläinen menopeli
Yleinen kotitalo kyläläisillä
Vaikka aamut on ihania kun aurinko ei vielä paista täydeltä taivaalta ja usein tuulee himpun verran, on illatkin kivoja. Aurinko alkaa laskemaan, tulee hieman viileempi, kylällä miehet pelaavat jalkapalloa (Henkka, sua kaivataan treeneihin!!), naiset tapaavat kylän ”kaivolla”, pelaitaan netballia, lapset juoksentelevat ympäriinsä ja on jotenkin niin rauhallista. Ollaan jo hyvin totuttu siihen, että seitsemän jälkeen aurinko laskee nopeasti ja puoli kahdeksalta on jo a-i-v-a-n pimeää. Silloin on syytä olla jo kotona sulkemassa ikkunoita, ettei hyttyset tule sisään. Rutiinilla menee myös ikkunan karmien väliin jäävän aukkojen täyttäminen tarkasti mitotetuilla papereilla.
Näkymä keittiön ikkunasta
Pimeän tulon jälkeen tehdään illallinen, koska meillä ei oo täällä
kylmäsäilytys mahdollisuutta niin tällä hetkellä opetellaan miten kauan mitkäkin
vihannet säilyvät (esim. parsakaali menee huonoksi melkein päivässä kun taas
kurkku kestää ainakin neljä päivää). Ollaan huomattu Helenan kanssa, että
meijän keskusteluaiheet on nykyään ihan erilaisia kuin Suomessa. Keskustellaan
luontevasti erilaisista ötököistä, lepakkojen sielunelämästä, siitä millon
vettä tulee parhaiten ja mikä on riittävä paine, että suihkusta tulee vettä.
Parhaimpia hetkiä oli tällä viikolla kun oltiin kerhon ajaksi viety asuntolan
pakkaseen vesipullo. Kerhon jälkeen juotiin ah-niin-kylmää! vettä asuntolan
ruokavarastosta ja vuorotellen kehuttiin kuinka hyvältä vesi maistuukaan
kylmänä ja luontevasti sen jälkeen pohdittiin, että” -hei, tomaatit näyttää
olevan vieläkin aika hyvän näkösiä!” –”Niin, mutta millon viimeksi tuli kuorma?”,
”-Taisi muuten olla eilen”.
Iso osa arkea on myös lepakkotaistelu. Ne asuu meijän kämpän
välikatossa ja iltasin tulee lentelemään tohon ”aulaan” (ei siis meijän kodin
sisälle, vaan tyhjään tilaan, jonka kautta mennään pesutiloihin). Noh, niitten
läpi pääsee hyvin, koska Helena on ihan mahtava lepakkojen hämääjä ja päästään
kävelemään pesutiloihin ilman hyökkäyksiä. Mutta tämä tilanne lisää aina
kummasti adrenaliinia veressä, joten oon päättänyt selvittää mistä ne tulee.
Nyt oon sulkenu erilaisia mahdollisia koloja, joista ne tulee. Yksi ilta oli
vaan yksi ja kun mielestäni peitin kaikki reijät oli seuraava iltana niitä
kolme… eli taistelu jatkuu vielä. Tarkotus on saada meidän ”aula” bat-free-area:ksi.
Otsalamput on kova juttu jos sähköä ei tuu.
Täällä alkaa siis arki löytää luontevan rytminsä ja kyläläiset tulla
tutuiksi. Kaikki ei enää näytä aivan samanlaisilta – osataan jo tunnistaa
ihmiset vaikka niillä on eri vaatteet. Mä nautin täysillä tästä ihanan kuumasta
auringosta (mun ohuista ballerinakengistä tuntee pohjan läpi kuuman hiekan!) ja
kaasuliedellä kokkailusta. Rutistuksia sinne, toivottavasti ne kovat pakkaset
on jo helpottamaan päin!
My Africa
